Kyllikki Saaren murhan selvittämisessä mentiin metsään

On vaikea kuvitella 1950-luvun ympäristöä, kun katselee Isojoen maisemaa itse mukavasti lämmitetyssä autossa melko hyväkuntoista asfalttitietä ajellen. Kyllikin aikaan tie on ollut kaikkea muuta kuin mukava ajaa. Tie on ollut paikoin pehmeä, pintaan on noussut aika isojakin kivenmurikoita ja sitten sateen jälkeen tien pintaan on noussut vielä toisenlainen ongelma, nimittäin nimismiehen kiharat eli pienet ja aika syvätkin vesikuopat.

Tien laitaa on reunustanut suo ja metsä. Tai peltoja ja niittyjä sekä siellä täällä harvoja taloja. Vähän samalta näyttää Päntäneentie tänäkin päivänä – tosin pinnassa on se asfaltti.

Kesällä 1953 Kyllikin ruumiin löytöpaikan, suohaudan ympäristössä tehtiin metsänistutustöitä. Tänään samassa ympäristössä kasvaa humisevia honkia. En tiedä, ovatko kyseessä samat puut, mutta saattavathan nuo olla.

Metsä näytteli merkittävää roolia niin Kyllikin katoamisessa, etsinnöissä kuin lopulta löytymisessäkin. Metsä näytteli merkittävää roolia niin Kyllikin katoamisessa, etsinnöissä kuin lopulta löytymisessäkin. Kyllikin aikaan metsä oli aikalaisille merkittävä luonnonvara. Siellä tehtiin töitä, kerättiin luonnon antimia, metsästettiin ja sen läpi kuljettiin.

Veikkaan, että myös 1950-luvulla metsässä kuljeskeltiin samaan tapaan kuin nykyäänkin, mielenrauhan ja rentoutumisenkin merkeissä. Ehkä joku jopa kävi ”treenaamassakin”, hiihtoa ja maastojuoksua – olihan olympialaisetkin olleet Suomessa vuonna 1952, joten voisi kuvitella, että jonkinlainen urheilukärpänen olisi saattanut täsmäiskeä sinne tänne maakuntien pirteissä.

On hämmästyttävää, kuinka vähän maasto ja ympäristö kokonaisuutena ovat muuttuneet. Vaikka ihmisellä on taipumus rakentaa ja täyttää ”tyhjää” tilaa, Kyllikin katoamisen tapahtumapaikoilla on nähtävillä vielä paljon samaa. Sen voi todeta vertaamalla karttoja vuodelta 1953 ja tänä päivänä. Tietä on vähän oikaistu, mutta vanha reitti on edelleen olemassa ja kuljettavissa.

Kartta

Kartta onkin mielenkiintoinen tutkimuksen kohde. Kartasta voi nähdä asioita, joita paikan päälläkään on toisinaan vaikea hahmottaa: etäisyyksiä, reittejä, risteyksiä, maaston rakennetta ja sitä, miten ihmiset ovat voineet liikkua – ja liikkuvat edelleenkin.

Kun rikostapauksessa yhdistetään metsä ja kartta, alkaa ympäristöstä hahmottua aivan uudenlainen kokonaisuus. Vanhoissa suomalaisissa rikostapauksissa metsä ei ole vain taustamaisema. Se voi peittää, johdattaa, harhauttaa ja säilyttää jälkiä. Kartta puolestaan auttaa hahmottamaan paikkaa tavalla, johon pelkkä silmä ei aina pysty.

Metsässä kaikki näyttää helposti samalta. Kartalla maisema saa mittakaavan, suunnan ja mittasuhteet. Ja ehkä juuri siksi kartta on rikosmysteerissä niin kiinnostava aineisto. Se ei kerro, mitä tapahtui. Se auttaa kysymään, mitä olisi voinut tapahtua.

Kun rikostapausta pääsee tutkimaan itse, kartta ei enää ole pelkkä kuva tapahtumapaikasta. Se on osa aineistoa, jota pitää osata lukea. Etäisyydet, reitit ja paikat alkavat saada merkityksiä vasta, kun niitä vertaa muuhun tietoon.

Rikosmysteerin ehkä kiinnostavin hetki onkin juuri siinä, kun kartalle piirretty viiva, vanha asiakirja ja pieni yksityiskohta alkavat yhtäkkiä sopia yhteen. Silloin ei enää vain lueta siitä, mitä tapahtui. Silloin tutkitaan.

Mysteeri nimeltä Kyllikki Saari
Tutki. Yhdistä. Ratkaise. Tutustu peliin →