Käsialat ja rivien välit rikosarkistossa

Kun uppoutuu 1950-luvun rikosmysteereihin, yksi asia pysäyttää meidät nykyajan ihmiset poikkeuksellisen vahvasti: käsinkirjoitetut dokumentit. Ennen sähköposteja ja pikaviestejä asiat taltioitiin paperille musteella, huolella ja ajatuksella. Tämä koski kirjeenvaihtojen ja päiväkirjamerkintöjen lisäksi myös virallisia kuulustelupöytäkirjoja. Kun true crime Suomi -genren harrastaja tai tutkintapelin pelaaja saa eteensä käsin kirjoitettuja dokumentteja — aitoja tai mahdollisia väärennöksiä — astutaan suoraan ihmismielen kaikkein intiimimmälle alueelle. Mutta miten näitä menneisyyden viestejä kuuluu lukea, ja mitä salaisuuksia ne kätkevät sisäänsä? Ja saako tekstistä ylipäänsä mitään selvää…

Kunnioittava kieli ja rivien välit

Ensinnäkään 1950-luvun käsiala parhaimmillaankaan ei ole nykypäivänä kovin luettavaa. Poliisimiehen lyijykynällä raapustamia muistiinpanoja joutuu toisinaan syynäämään suurennuslasin kanssa eikä siitäkään huolimatta saa selvää, mitä raapustuksessa lukee. Varsinkin jos muistiinpano on vain siinä hetkellä kirjattu sana tai mielleyhteys, joka vuosikymmenten jälkeen ei avaudu sen lukijalle, vaikka itse tekstistä selvän saiksikin.

Lisäksi tuon ajan kieli oli hyvin erilaista kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Kirjeet kirjoitettiin kauniilla, huolitellulla kirjakielellä, ja ne olivat aina äärimmäisen toista kunnioittavia. Toisia teititeltiin. Saattoi olla jopa loukkaavaa olla liian tuttavallinen – vaikka tuttuja olisi oltukin. Jopa kaikkein vaikeimmat, salaisimmat tai pelottavimmatkin asiat puettiin kohteliaaseen muotoon.

Juuri tästä syystä sohvasalapoliisin suurin haaste on oppia lukemaan sitä, mitä lukee rivien välissä — eli pikemminkin sitä, mitä jätetään sanomatta. Kun pintakuori on virheettömän asiallinen ja kohtelias, pienikin poikkeama sävyssä, oudosti valittu sana tai aiheen äkillinen vaihtuminen voi olla se kaikkein suurin paljastus. Miksi joku vetoaa kirjeessään Jumalaan, ja miksi toinen taas tuntuu selittelevän asioita, joita häneltä ei edes kysytty?

Kuka todella piteli kynää?

Käsiala on vähän kuin ihmisen sormenjälki paperilla. Kun rikosarkisto avataan, etsivän on syytä muuttua hetkeksi käsialatutkijaksi. Paperilla oleva jälki paljastaa nimittäin paljon enemmän kuin vain pelkät sanat. Se kertoo kirjoittajansa taustasta, koulutustasosta ja sen hetkisestä mielentilasta.

Kirjoitustaito saattaa paljastaa, onko kynää pidellyt tottunut virkamies, kirkonmies vai karkeisiin käsitöihin tottunut maanviljelijä? Myös kirjoitusvälineet paljastavat paljon, onko käytetty hienoa mustekynää, lyijykynää vai mekaanista kirjoituskonetta, ja millaiselle paperille teksti on tallennettu? Ovatko linjat suoria ja vakaita, vai näkyykö käsialassa tärinä, kiire ja pelko?

Toisinaan kaikkein suurin salaisuus ei paljastu huutomerkeistä, vaan siitä, kuinka lujasti kynää on painettu paperia vasten pimeässä huoneessa yli seitsemänkymmentä vuotta sitten.