True crimen historian juuret
Nykyään true crime, tosielämän rikoksiin pureutuva lajityyppi — tuntuu olevan kaikkialla. Podcastit, dokumenttisarjat, kirjat ja pelit keräävät miljoonayleisöjä. Vaikka ilmiö vaikuttaa modernilta, ihmismielen uteliaisuus pahuutta ja arvoituksia kohtaan on vuosisatoja vanha. Mutta mistä tämä kaikki sai alkunsa maailmalla, ja miten Suomen rikoshistoria sai ensimmäisen, todellisen mediamyrskynsä vuonna 1953?
Rikosliitteitä ja murha-arkea maailmalla
Tosielämän rikosten raportointi ja niiden kaupallinen hyödyntäminen alkoi herätä maailmalla toden teolla 1800-luvulla sanomalehtien yleistymisen myötä. Lontoossa ja New Yorkissa keltaisen lehdistön edeltäjät huomasivat nopeasti, että mikään ei myynyt irtonumeroita niin tehokkaasti kuin synkät veriteot. Syntyi erillisiä rikosliitteitä, halpoja vihkosia ja sensaatiomaisia uutisia, jotka mässäilivät yksityiskohdilla.
Rikostarinosta mässäilevä ja huhuja janoava media käyttää meitä hyväkseen – edelleenkin. Psykologisesti kyse on turvallisesta tavasta kohdata ihmismielen äärimmäiset pimeät puolet. Rikosuutinen tarjoaa lukijalle moraalisen draaman, jossa etsitään oikeutta ja yritetään ymmärtää käsittämätöntä ilman, että siihen tarvitsee olla itse osallisena. Se herättää alitajuisen halun suojautua ja ratkaista arvoitus — katsoa kuilun reunalta alas, mutta pysyä itse turvassa.
Kyllikki Saari sai aikaan Suomen ensimmäisen mediamyrskyn
Suomessa rikosraportointi oli pitkään hyvin maltillista, viranomaistiedotteisiin nojaavaa tekstiä. Kaikki tämä muuttui rytinällä kesällä 1953. Kyllikki Saaren katoaminen Isojoella synnytti Suomeen ennennäkemättömän lehdistöilmiön, jollaista ei oltu täällä koskaan aiemmin koettu.
Lehdistö huomasi saavansa Isojoen tapahtumista loputtoman uutislähteen. Toimittajat ja valokuvaajat vaelsivat laumoittain Etelä-Pohjanmaan soille ja kyläteille. Lehtien sivuilla julkaistiin pikkutarkkoja karttoja, spekulaatioita, aikalaiskuvia ja haastatteluja. Lehden sivuille ei painettu ainoastaan henkilöiden nimiä, vaan auki koko kansan tietoisuuteen revittiin kaikki tieto, mitä irti saatiin. Kyllikistä itsestään tuli Suomen ensimmäinen true crime -sensaatio. Kansa osti lehtiä kädet täristen, ja jokainen uusi painos myytiin loppuun minuuteissa. Rikoksista tuli julkista viihdettä.
Kun media vei tutkinnan harhaan
Sensaationälällä oli kuitenkin synkkä varjopuolensa. Kilpailu uutisista oli niin kovaa, että lehdistö alkoi paineen alla mennä pahasti harhaan vetäen mukanaan niin yleisön kuin toisinaan tutkintaviranomaisetkin. Kansan joukosta löytyi uusi ihmistyyppi, julkisuushakuiset henkilöt, jotka olivat valmiita jo 50-luvulla melkoisiin mediatemppuihin saadakseen itsensä esille.
Lehdet julkaisivat täysin tarkistamattomia huhuja, perättömiä ilmiantoja ja puolivillaisia teorioita, väritettyjä olettamuksia ja jopa keksittyjä tarinoita. Syyttömiä ihmisiä leimattiin julkisesti elinkautiseen häpeään, ja tutkijoiden arvokasta aikaa tuhoutui satojen väärien vihjeiden tarkistamiseen. Tämä median luoma sumuverho ei kadonnut esitutkinnan päättyessä. Se elää vielä tänäkin päivänä sitkeästi keskustelupalstoilla, artikkeleissa ja spekulaatioissa, tehden aitojen faktojen erottamisesta vääristyineistä juoruista äärimmäisen vaikeaa.
Itseäni mietityttää se, olisiko Kyllikki Saaren tapaus selvinnyt jossakin vaiheessa jos tutkintaa ei olisi tehty niin voimakkaasti lehtien palstoilla, jokaisessa pirtissä? Sama pätee tänäkin päivänä. Kuinka paljon esimerkiksi Ulvilan surmasta on kirjoitettu ja kuinka paljon on siitä saatavilla tietoa jo pienelläkin nettiselailulla. Kuinka paljon siitä tiedosta on sellaista, joka saattaa vielä tänäkin päivänä haitata rikostutkinnan etenemistä maaliin saakka?
