Toukokuu 1953 muutti Suomen

Kyllikki Saari katosi mystisesti 17.5.1953 kotimatkallaan hengellisestä nuortenillasta. Hän ehti olla kateissa lähes viisi kuukautta, ennen kuin hänen suohautansa löydettiin. Pari kuukautta katoamisen jälkeen tosin löytyi jo ensimmäisiä merkkejä rikoksesta, mutta siitä huolimatta itse Kyllikin kohtalosta ei ollut tietoa.

Oma mielikuvani 1950-luvun maaseudun elämästä on ruusunpunaisten lasien läpi nähtynä auvoisen rauhallista, huoletonta ja yhteisöllistä elämää. Kaikki tunsivat toisensa, eikä kukaan lukinnut kotinsa ovia. Lapset saivat kirmailla niityillä, metsissä ja rannoilla ilman aikuisen valvovaa silmää. Äidit olivat essuineen pullantuoksuisia ja isät sanomalehden takana torkkumassa keinustuolissa, piippu suun pielestä roikkuen.

Tuo mielikuva – tai se osa, joka siitä oli totta – päättyi rytinällä toukokuussa 1953. Huhut ja juorut alkoivat levitä heti, kun Kyllikin katoaminen huomattiin. Lehdistö tarttui aiheeseen janoten aina vain lisää, saaden pian koko maan varpajaisilleen. Epätietoisuus ruokki hyytävää pelkoa: kenen tahansa naapurissa saattoi olla murhaaja…

Syrjäisissä maalaistaloissa, joissa avaimia ei oltu ehkä koskaan edes käytetty, pantiin ovet takalukkoon ja ikkunat säppiin heti auringon laskiessa. Iltamenot ja tanssireissut naapurikyliin loppuivat kuin seinään, tai ainakin nuoret naiset liikkuivat tästä lähtien vain suurissa ryhmissä tai isien ja veljien saattamina. Pahinta ei kuitenkaan ollut ulkopuolisen vaaran pelko, vaan hiipivä epäluulo oman kylän sisällä. Koska esitutkinta polki paikoillaan ja huhut velloivat villeinä, katseet kääntyivät väkisinkin tuttuihin ihmisiin. Naapuria, pirtumiestä, ohi ajavaa autoilijaa tai jopa omaa sukulaista alettiin katsoa uusin, epäilevin silmin.

Miksei jotain hyvääkin?

Vaikka Isojoen synkkä toukokuu repi rikki pienen yhteisön turvallisuudentunnon, se toimi samalla herätyksenä, joka pakotti suomalaisen yhteiskunnan ottamaan suuria harppauksia eteenpäin. Tästä kansallisesta tragediasta syntyi jotakin uutta, joka suojee meitä tänäkin päivänä. Sodan aikana oltiin opittu omalla tavallaan selviytymään, mutta rauhan ajan suuren kriisin edessä vaadittiin ihan muuta.

Poliisitutkinta oli nykystandardien mukaan käsittämättömän haastavaa ja puutteellista. Paikalliset nimismiehet ja kyläpoliisit, sekä myöhemmin jopa Rikostutkimuskeskuksen rikostutkijat olivat näin mittavan tutkinnan edessä polvillaan. Tämä karu oppitunti kuitenkin vauhditti jotain merkittävää: tarve yhtenäiselle ja ammattimaiselle johdolle tunnistettiin, mikä johti suoraan nykyaikaisen, huippukoulutetun ja keskitetyn Keskusrikospoliisin (KRP) perustamiseen vuonna 1955.

Samalla kylissä ja yhteisöissä kytevä pelko sai aikaan ennennäkemättömän halun suojella lähimmäistä. Kyllikin maastoetsinnät olivat aikanaan tehottomia, ja sadat innokkaat etsijät tulivat huomaamattaan turmelemaan rikospaikkaa ennen kuin suohauta lopulta löydettiin. Mutta juuri tästä Isojoen epätoivosta syntyi viisaus. Tarve organisoidulle, koulutetulle ja viranomaisia auttavalle etsintäjoukolle tunnistettiin juuri tuona syksynä 1953. Tämä oivallus loi vankan perustan sille vapaaehtoistyölle, joka kymmenen vuotta myöhemmin virallisesti järjestäytyi nykyisin tuntemaksemme Vapaaehtoiseksi pelastuspalveluksi (Vapepa).

Kyllikki Saaren tarina muutti Suomen rikoshistorian, mutta se teki meistä myös ammattimaisempia, järjestelmällisempiä ja valmiimpia pitämään huolta toisistamme hädän hetkellä. Tämä yhteiskunnallinen murrosvaihe ja aikalaisetsivien valtava jalkatyö on se hiomaton perusta, jolle Mysteeri nimeltä Kyllikki Saari -tutkintapelikin on rakennettu. Kun avaatte rikosarkiston pöytäkirjat, pääsette itse kokemaan sen maailman, jossa modernin suomalaisen rikostutkinnan ensiaskeleet otettiin.

Verkkokauppamme ovet ovat auki. Oletko valmis ottamaan aineiston omiin käsiisi?