Kylähullut ja muut värikkäät hahmot kyläraitilla
1950-luvun alussa elettiin aikaa, jolloin sota oli takana päin, sotakorvaukset maksettu ja edessä oli yhteiskunnan kasvun aika. Siitä huolimatta ”hullujen huoneet” eli mielisairaalat olivat ääriään myöten täynnä. Sodassa traumatisoituneita miehiä päätyi mielisairaaloihin siinä vaiheessa, kun viina, terva ja naiset eivät enää lääkkeeksi riittäneet.
Koska mielisairaaloissa ei ollut tilaa, harmittomat kylähullut toivat väriä maaseudun elämään. Joka paikkakunnalla oli omat persoonansa, jotka nousevat elävästi esiin myös rikosarkistojen dokumenteista.
Mutta kuinka harmittomia nämä niin sanotusta normiväestöstä erottuvat veijarit sitten olivatkaan? Usein heilläkin näyttää olleen pimeät puolensa, jotka usein kohdistuivat naisiin. Ehkä heitä hameväen puolesta vieroksuttiin, jolloin kielletystä hedelmästä tuli entistä himottavampaa. Kuulustelupöytäkirjoista nousee esiin tarinoita saunan ikkunasta kyttäämisestä ja jopa tupaan ja punkalle viereen änkeämisestä, kaiken maailman ehdottelusta ja koskettelusta puhumattakaan. Moinen käytös ei tänä päivänä tulisi kuuloonkaan.
Yleensä naiset eivät näitä kylähulluja pelänneet. Heihin oli totuttu kylän raitilla, heidät tunnettiin nimeltä ja heidän outoja juttujaan osattiin suodattaa. Maaseudun naisilla ja nuorilla tytöillä oli kehittynyt tarkka, sukupolvelta toiselle periytynyt vaisto: he tiesivät, milloin hahmon puheet pystyi kuittaamaan naurahduksella, ja milloin taas oli viisainta poistua paikalta ripeästi tai huutaa isäntää apuun.
Syyttömyyden suoja ja helpot maalit
Mutta kun yhteisössä tapahtui jotain niin käsittämätöntä ja synkkää kuin nuoren tytön katoaminen, tilanne muuttui silmänräpäyksessä. Pintakohteliaisuus katosi, ja paniikin vallassa oleva kyläyhteisö alkoi vaatia vastauksia. Katseet kääntyivät luonnostaan ja aivan liian nopeasti niihin, jotka erottuivat joukosta.
Kylähullut, omissa maailmoissaan vaeltavat erakot ja outoja puhuvat kyläsuutarit muuttuivat hetkessä helpoiksi maaleiksi. Huhut alkoivat ruokkia itseään: ”Olihan sekin nähty silloin…” tai ”Sanoihan se outoja asioita…”
Poliisitutkinnan suurin haaste näissä mysteereissä oli se, että viranomaiset hukkuivat monien omalaatuisten hahmojen luomaan sumuverhoon. Outo käyttäytyminen, sekavat puheet kuulusteluissa tai pelokas pussiin puhuminen saattoivat näyttää syyllisyyden merkiltä, vaikka kyseessä oli vain henkisesti hauras ihminen, joka oli joutunut valtiollisen poliisikoneiston ankaraan puristukseen. Todellinen, kylmäverinen tekijä puolestaan saattoi istua aivan rauhassa siistissä puvussaan samassa huoneessa, kirkkain silmin ja täydellisen alibin suojassa, koska kukaan ei osannut epäillä niin ”kunnollista” miestä.
Aito ja kylmä dokumentaatio pakottaa meidät katsomaan näitä ihmisiä ilman ennakkoluuloja. Kun selaa pöytäkirjoja, joutuu aikalaisetsivän lailla kysymään itseltään: onko tämä epäilty aidosti vaarallinen tekijä, vai pelkkä aikansa rikki repimä ihminen, jonka kylä halusi uhrata syylliseksi saadakseen oman mielenrauhansa takaisin?
