Pontikankeittäjät
Seurasin joku aika sitten amerikkalaista realitysarjaa nimeltä Pontikankeittäjät. Se oli varsin mielenkiintoinen ja koukuttava sarja pimeää alkoholia valmistavista lainsuojattomista, jotka kuitenkin olivat ihan tavallisia, perheellisiä ihmisiä.
Alkoholi on vahvasti esillä myös trilogiassa: Kyllikki Saaren, Tulilahden ja Bodomin tapauksissa. 1950-luvulla alkoholia ei saanut kovin helposti laillisin keinoin. Alkoholiliikkeitä oli vain isommissa kaupungeissa ja niihinkin tarvittiin oma viinakorttinsa eli ostolupansa. Nykyaikana on totuttu, että Alkossa hyllyt notkuvat toinen toistaan hienompia pulloja ja etikettejä kaikenlaisista alkoholituotteista. 1950-luvulla vähäinen tarjonta oli visusti piilossa tiskin alla, josta myyjä sen saattoi myydä, jos ikää oli yli 21 vuotta ja viinakortilla oli vielä varaa. Jopa ravintoloissa alkoholin anniskelua säädeltiin ankarasti.
Kioskeissa, kahviloissa ja baareissa tarjolla oli kahvin ja pullan lisäksi pilsneriä. Pilsneri oli mieto olut, ja sitä juotiinkin niin ruoka- kuin janojuomana. Päihtyäkseen pilsneristä joutui vastapainoksi poikkeamaan vedenheitolla tämän tästä.
Apteekista moni löysikin helpotusta alkoholiliikkeen kaukaiseen sijaintiin. Sisäisesti tai ulkoisesti käytettävät lääketipat olivat voimakkaita ja saattoivat sisältää esimerkiksi oopiumjohdannaisia tai muita nykymittapuulla järeitä ainesosia. Tippoja käytettiinkin yleisesti esimerkiksi kahvin vahvikkeena. Moni on kuullut myös ”Hota-pulverista”, joka vielä 1950-luvulla sisälsi pienen määrän amfetamiinia.
Vaikka pontikankeitto oli laitonta 1950-luvullakin, oli useissa taloissa oma pannunsa. Niillä keiteltiin niin omaan kuin vähän myyntitarpeisiinkin. Ja kaiken kruununa oli vielä ”Varsovan laulu” ja muut salakuljetetut pirtut.
Alibin suojana salakahvila
Tämä pimeän viinan ja salapannujen verkosto loi tutkintaviranomaisille melkoisen harmaan alueen. Kun poliisi saapui pitäjään selvittämään nuoren naisen katoamista tai telttaretkeilijöiden veristä kohtaloa, kuulusteluhuoneissa törmättiin heti seinään.
Moni mies puhui kuulusteluissa itsensä pussiin, muutti tarinaansa tai valehteli olinpaikkansa teonhetkellä — ei siksi, että olisi ollut murhaaja, vaan siksi, että oli ollut tutkittavan rikoksen tapahtuma-aikana keittämässä pontikkaa korpikuusien alla tai ostamassa salakuljetettua pirtua kylän tunnetulta pirtumieheltä. Kiinnijääminen laittomasta viinasta tiesi nimittäin ankaraa rangaistusta ja maineen menetystä kirkonmenojen sävyttämässä yhteisössä.
Poliisi joutui tekemään valtavan määrän jalkatyötä ristiintarkastaessaan näitä alibeja. Etsivien oli pakko kahlata läpi salakahviloiden pitäjät ja pimeän viinan ostajat vain huomatakseen, että epäilyttävästi käyttäytynyt mies olikin pelkkä lainsuojaton viinakauppias, ei kylmäverinen tekijä.
Aikalaisten kuulustelupöytäkirjoista alkoholin haju suorastaan tulvii rivien välistä. Se ei ole mitään hienostunutta viininmaistelua, vaan korpikuusen kyyneleitä, pontikkapannujen rätinää pimeässä metsässä ja raskaiden miesten humalaista uhoa, joka purkautui liian usein väkivaltana syrjäisillä tai hiljaisilla metsätaipaleilla.
